Erityismies oli vielä yhden ylimääräisen päivän poissa ja saapui illalla. Vaikka minä olin oikeasti ilmoittanut, että minä tarvitsen sinua nyt enkä viikon päästä. Olin niin pettynyt ja vihainen siitä, että hän arvotti minut jonnekkin muiden asioiden jälkeen, kun minä normaalista tavastani poiketen nöyrryin pyytämään apua.
Hän tuli kesken lasten suihkuttamisten ja puuronkeiton kotiin ja ryhtyi tarjoamaan apuaan. Tai oikeastaan kysymään, voisiko hän tehdä jotain. Ilmoitin myrkyllisesti, etten minä tarvitse apua ja vaikenin sen jälkeen kokonaan. En minä enää tarvinnutkaan. Nukkumaankin menin lastenhuoneeseen. Olin niin tavattoman raivoissani, enkä oikein sinä yönä nukkunutkaan. En todellakaan ollut mitään ymmärtäväistä vaimomatskua, mutta ei Erityismieskään yltänyt käytöksellään aviomies-tasolle.
Selvitimme asian kyllä ja sovimme lisää pelisääntöjä ja lupasin, että tuen häntä tässä prosessissa (jota minä voisin kutsua aikuistumiseksi). Siitä on niin kauan kuin minä olen viimeksi elänyt elämää, jossa ajatellaan itseään. Olisinko ollut 19-vuotias?
En minä halua olla törkeä tai alentava, minua vaan turhauttaa!
Mutta kyllä tämä tästä. Tänään hän hoiti toisen lapsen aamupalan kautta mukanaan määränpäähänsä, ilman,että minun piti vastata yhteenkään kysymykseen tai nousta ylös sängystä. Tunsin niin suurta helpotusta, että hän on tajunnut: tätä minä juuri tarkoitin, etten minä ole aina se, joka on kartalla asioista ja aina vastuussa. Joka asiassa, joka ikinen päivä,kellon ympäri.
Vielä muutama päivä juoksua ja tapahtumaa, ja sitten rauhoittuu vähäsen. Minä haluisin lukea niin paljon, että itkettää! Toivottavasti tänään illalla ehtisin, edes pikkuisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti