Löysin sen taas; ulkoilun riemun. Kävelin ulkona valkean lumen keskellä ja taivaalta satoi lisää. Oli kirkasta, niin kirkasta, että silmiä melkein särki. Vähän motivaatio nikotteli ovea sulkiessa, mutta niin sitä mentiin.
Asetin itselleni tavoitteen: ihan sama miten, kunhat liikut kaksi kilometriä. Suunnittelemaani reittiä mittaillessani nostin tavoitteen kolmeen kilometriin. Juokse tai kävele, kunhan menet eteenpäin. Hyvä olo tulee kuitenkin hetken viiveellä ja aloitus on aina hankalinta minulle.
Minä kävelin ja ja hyvä olo alkoi vallata mieltä. Mikään ei harmittanut, ajatukset tuntuivat järjestyvän kuin itsestään. Saamattomuuden ja ajatusten taakka rapisi matkalla eteenpäin. Minä jopa juoksin välillä.
Motivaatio kasvoi taas matkalla. Vielä tuo mutka. Kierrän tuolta. Muita ulkoilijoita ei juuri näkynyt ja oli ihanan yksinäistä. Hikeä pukkasi pintaan ja minä kiristin vauhtia, välillä juosten, välillä reippaasti kävellen. Kun vihdoin saavuin kotiovelle, olin matkannut yhteensä kuusi kilometriä. Olo oli kuin voittajalla: minä ylitin tavoitteeni!
Olen vihdoin löytämässä sopivaa tapaa liikkua. Ja se on puhtaasti se, ettei luo hirveän suuria tavoitteita. Jos rohmuaa jo heti alkuunsa huippusuorituksia ja näännyttäviä matkoja, ei siitä tule kuin totaalisesti päinvastaista. Pitää kuulostella itseään ja tehdä vain se, mitä sinä päivänä jaksaa. Joskus se on puolentunnin, joskus kahden tunnin treeni. Pääasia on, että tekee jotain.
Tässä olisi vaan yksi kolmas pyörä karistettavana. Nimittäin tupakka. Se ei sovi tähän liikunnan ja minun suhteen väliin. Se saa minut huonovointiseksi ja väsyneeksi, enkä saa niin hyvin henkeä kuin tupakoimattomana. Jospa tämä olisi se minun keinoni lopettaa itseni myrkyttäminen. Lisätä salakavalasti liikuntaa, niin paljon, että on pakko sanoa savukkeille heihei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti