Terapeutti esitti ryhmäterapia-istunnolla kysymyksiä: Mitä odotatte tältä terapialta?
Minä vastasin aluksi, että en odota mitään, että minusta on vaan huojentavaa tietää, että on monta istuntoa jäljellä. Muiden vastatessa kysymyksiin tajusin, että kyllä minäkin odotan kuitenkin jotakin.
Minä odotan, että ihmiset oikeasti uskaltaisivat jakaa asioitaan. Usein mietin itse kertoessani tapahtumia tai ajatuksia, että annanko minä liikaa itsestäni jos muut eivät tee samoin. Todellisuudessa tiedän tasan tarkkaan, että kaikki, mitä päästän ulos, on pois siitä moskasta, mikä jää sisälle pyörimään.
Odotan saavani hyväksyntää, empatiaa, ymmärrystä ja tukea. Näitä kaikkia olen saanut ja uskon saavani jatkossa. On paikka, missä minua todella ymmärretään ja paikka, missä kukaan ei voi sanoa tunteitani vääriksi tai vähätellä niitä. Ja toivon myös itse pystyväni antamaan näitä takaisin.
Yksilöpsykoterapiassa sitten aikanaan pureudutaan varmasti vielä syvemmälle ja se on erilaista, yksinäistä työskentelyä. En osaa kuvitella iskeekö se vielä rankemmin kuin ryhmä, sillä ryhmässä on usean ihmisen sanat ja tuki. Se on kuitenkin se tie, jolle on astuttava ryhmäterapian valmistavasta syleilystä.
Raskainta on tajuta, että alkusysäyksen jälkeen on yksin. Minä en voi parantua parhaimmallakaan terapialla, ellen minä itse tee töitä sen eteen. Vaikeinta on ehkä hyväksyä, että minä joudun itse korjailemaan muiden minuun aiheuttamia jälkiä. En minä tällaisia traumoja tilannut. On samalla silti hyväksyttävä, että tässä ne ovat, osa minua. Nyt on vaan käännettävä kurssi ja ajateltava, millä tavoin eheydyn, eikä pelkästään sitä, miksi minusta tuli tällainen.
Terapia on herätellyt minussa paljon oivalluksia ja olen löytänyt selityksiä oudolle käytökselleni. Se on raskasta ja lohdullista. Se on samaan aikaa synkkää ja kuitenkin edessä kuultaa sateenkaarin värit. Itseensä tutustuminen on loputon aarreaitta, kun nousee vihdoin kylpemästä sieltä Miksi Minä-virrasta.
Voimia sinulle terapiaan! Olen itse käynyt läpi pitkän yksilöterapian, ja muistan samantapaisen asian terapiaprosessista, jota tekstissäsi kuvaat. Yhdessä vaiheessa tunsin voimakasta suuttumusta, että miksi minun pitää juosta viikottain puhumassa asioista, joita en kokenut itse aiheuttaneeni. Olisin mieluummin esim. nähnyt tilanteen, jossa äitini olisi ollut terapiassa antamassa selityksiä käytökselleen. Tämä ei ollut kuitenkaan mahdollista, vaan ainoa asia, mitä voin muuttaa on omat tapani ja suhtautumiseni menneisiin. Työstin terapeutin kanssa suuttumustani ja hän auttoi näkemään, että mistä tuntemukseni kumpuavat ym. Muita ihmisiä ei voi muuttaa, mutta itseään voi kehittää ja minuuttaan työstää. Paljon työtä se vaatii, mutta palkinto on joka "hampaankiristyksen" arvoinen :)
VastaaPoistaKiva kuulla, että raataminen tässä asiassa palkitsee aikanaan:)
VastaaPoistaOsaatko avata tuota suuttumusasiaa vähän paremmin? Mistä viha kumpusi? Miten sitä sitä kanavoit pois mielestä? Kaikki vinkit ovat tervetulleita!
Suuttumus kumpusi siitä, että.olin mielestäni kokenut rankkoja asioita, ja olisin kaivannut nimenomaan äidiltäni sitä näkemystä, että miksi olen joutunut kestämään niitä asioita. Miksi esimerkiksi äitini on toiminut niin kuin oli toiminut? Tähän en kuitenkaan saanut äidiltäni suoraa vastausta, koska äitini ei koe aiheuttaneensa mitään väärää. Kai pohjimmiltaan toivoin sitä, että äitini olisi ymmärtänyt miten hänen tekemisensä oli vaikuttanut minuun sekä selittänyt, miksi oli toiminut niin. Terapeutin avulla opin hyväksymään sen, että en tule saamaan vastausta kaipaamani miksi-kysymykseen äidiltäni, mutta pystyn itse rakentamaan tyydyttävän vastauksen miksi-kysymykseen terapeutin avulla. Se vaati samojen asioiden käsittelemistä aina vaan uudelleen, kunnes tuli se päivä, etten kokenut kaipaavani enää vastausta miksi-kysymykseen, koska olin pystynyt luomaan itse riittävän vastauksen. Jäljelle oli jäänyt enää kaipuu "läsnäolevaan ja lämpimään äiti-lapsi-suhteeseen".
VastaaPoistaKiitos kun jaoit tämän ajatuskulun:)
VastaaPoista