Kaiken märehtimisen ja murehtimisen jälkeen päätin pakottaa itseni ulos. Sain voimaa keskustelusta, jonka kävin ystävän kanssa puhelimessa. Puhuimme ihan muista jutuista, mutta hänen kannustava suhtautumisensa loi minuun uskoa. Suljin korvani laiskalta minältä ja vedin verkkarit jalkaan.
Tällä kertaa lenkin tarkoitus ei ollut mikään nautinnollinen maisemankatselu- ja unelmointilenkki, vaikka sää tarjosi siihen kaikki edellytykset. Tämän lenkin tarkoitus oli purkaa raivoa.
Päätin, että tällä kerralla tuijotan kelloa ja pakotan itseni juoksemaan 2-3 minuutin välein kaksi minuuttia. Valitsin suhteellisen lyhyen reitin, koska olin lupautunut illalla lenkille ystävän kanssa. Tämä ei ollut urheilua, kunnonkohotusta tai kalorinpolttoa, vaan tapa saada hyvä olo takaisin. Ja kuinka ollakkaan, sieltä se tuli taas. Hyvä, ja astetta rauhallisempi, mieli hiipi takaisin, kun sain kiukun ravistettua selästäni lenkkipolulle. Prosessiin kului 24 minuuttia eikä sen tarvinnut kestää yhtään kauemmin. Se on pieni aika päivästä, jonka olisin muuten surkutellut kotona.
Olen iloinen, että olen alkanut löytää keinoja, joilla hallitsen itseäni. Minun tarvitsee sopivasti kiusata sekä kroppaa, että mieltä pysyäkseni tasapainossa. Tiedostan kyllä, että se vaatii jatkuvaa työskentelyä pään sisällä. Edessä on vielä paljon tehtävää.
Minä olen kuitenkin saanut kiinni jonkinlaisesta alusta, eikä minulla ole mikään kiire. Uskon, että parhaimmat taideteokset vaativat vuosien maltillisen kypsymisen. Ja sellaisen taideteoksen minä elämästäni haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti