Paha mieli alkoi haihtua illalla jutellessa Erityismiehen kanssa. Hiljaisuuden laskettua taloon käperryin hänen viereensä sohvalle ja mieltäni painoi levottomuus. Erityismies kutsui eilistä kiukkupäiväksi, koska jokainen oli kaivannut omaa rauhaa ja tiuskinut. Hän kysyi mikä minulla on ja minä yritin sanoa, etten jaksa puhua nyt. Hän kysyi niin nätisti, että päätin kertoa.
Minä aloin kertomaan, että minua vaivaa muutama asia, joiden pelkään kasvavan ajan kanssa suuren suureksi. Kerroin tunteesta, jota minä pelkään. Kuinka pelkään sitä, että me elämme yhdessä erikseen ja hän ei halua viedä minua minnekkään eikä esitellä kenellekkään. Minä sanoin, että minua vaivaa se, että hän menee yksin aina paikkoihin, missä muilla on tyttöystävät mukanaan.
Hän lupasi ottaa minut mukaan, että varmasti tulee semmoisia tilanteita vielä. Silti olisin kaivannut enemmän vastauksia siihen, miksi en ole päässyt mukaan. Ehkä hän ei ole käsittänyt, miten paljon se minulle merkitsee? Ehkä minun olisi suoremmin pitänyt ilmaista, että minä haluan mukaan, kun hän lähtee? Minulla on vaan semmoinen tapa, että en tunge itseäni minnekkään, minne minua ei pyydetä.
Ehkä minun täytyy palata asiaan vielä tänään, etten pyörittele omaa kiukkua turhaan päässäni ja paisuttele asioita mahdottomiin mittasuhteisiin. Ajattelen liikaa, mutta on vaikea olla ajattelematta.
Olen muutenkin maanantain vallassa. Mietin aamulla, että milloin tulee aika, kun voin jättää lääkityksen. En yhtään tykkää syödä lääkkeitä, mutta tämänhetkinen lääkitys on vaan pakollinen. En halua koskaan kokea enää sitä pohjamudissa rämpimistä, minkä äkillinen lääkkeiden lopettaminen minulle teki. On pakko syödä lääkkeitä, ettei romahda. Nyt ei vaan saa hätiköidä, vaikka mieli tekisi.
Tänään on urheilupäivä. On pakko päästä lenkille purkamaan tätä oloa. Maailma näyttää niin paljon kivemmalta endorfiiniryöpyn vallatessa kehon. Nyt kun on päässyt alkukankeuden ohi, on lähteminen paljon helpompaa ja sitä oikein odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti