Tämä itsetutkiskelu on vienyt minut ihan uusiin ulottuvuuksiin. Olen ulottanut sen jokaiseen elämänalueelle. Liikuntaan saakka.
Nyt tarvitaan oikeesti sitä kärsivällisyyttä ja vauvan askelia.Ei talonkaan rakentamista aloiteta katosta. Ensin suunnitellaan tarkkaan ja sitten vasta suoritetaan.En ole koskaan miettinyt liikkumistani, vaan olen todennut, etten ole liikunnallinen. Kuinka väärin olen luullut! Liikunnallisuus on kuin uimataito vauvalla: jos sitä ei ylläpidetä, se hiljalleen hiipuu ja katoaa. Lajeja ja tapoja liikua on niin monia, että väitän, ettei ole olemassa ihmistä, joka ei olisi liikunnallinen jollain tapaa. Into liikkumiseen on vaan jostain syystä eksynyt laiskuuden luolaan.
Olen löytänyt suuria virheitä tavastani juosta. Aina on alkanut pistämään kyljistä ja tullut muutaman sadan metrin juoksun jälkeen tunne, että keuhkot repeää jos vielä jatkan. Monta vuotta mietin, miten kukaan hullu nauttii juoksemisesta. No ehkä nyt hulluksi tullessani sitten tiedän. Heh.
Olen vaan suunnitellut unelmien vartaloa, jonka saa lenkkeilemällä. Olen miettinyt pelkkää kiinteytymistä. En ole koskaan ajatellut, miten voisin nauttia lenkkeilystä. Olen ajatellut lyhytnäköisesti ja pitänyt liikuntaa jonain pakollisena keinona saavuttaa kauneutta ja hyvinvointia. Metsään olen mennyt ja ylikin.
Olen ihan alkutekijöissä vasta, mutta aloitin näitä asioita pohtimaan jo syksyn treeneissä. Hengittäminen oli oman juoksuni pohja. Oikean hengitystekniikan löytyminen takasi sen, että pystyin ylipäätänsä juosta pidempään kuin 500m. Kokeilin hengittää nenän kautta syvään kahden-kolmen askeleen verran ja puhaltaa suun kautta ulos kahden-kolmen askeleen verran. Toimi ja juoksu kulki. Aina kun alkoi tuntua huonolta, hidastin vauhtia ja keskityin taas hengittämiseen. Ihmettelin, että näinkö pienestä minun juoksuinhoni on ollut kiinni? Väärästä lähestymistavasta?
Lueskelin juoksuvinkkejä ja olen näköjään luontaisesti hakeutunut oikeaan suuntaan, pelkästään pysähtymällä kuuntelemaan omaa kehoani.
Liikunta on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. Kuntokuureihin en enää lähde, koska sillä ei saa aikaan mitään pysyvää. On ihan järjetöntä samaan aikaan pakottaa itsensä aloittamaan yhtä aikaa liikunta, terve ja niukka ruokavalio ja luopua herkuttelusta. Minä rakensin ja rakennan kaiken pala kerrallaan. Ensin herättelen uinuvan liikujan sisältäni ja saan aikaan säännöllisen liikuntarytmin. Ruokavalio korjaantuu siinä sivussa kun huomaa, mitä kroppa tarvitsee jaksaakseen liikkua. Herkkujen määrä laskee eikä niitä pidäkkään täysin lopettaa.
Kärsivällisyyttä ja armollisuutta itseensä, niin voi alkaa oman elämänsä treenailijaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti